Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset: Kansallisteatterin kunnianosoitus suomalaiselle teatterille

© Stefan Bremer

Keväällä ensi-iltansa saanut Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset on ollut listallani näytelmistä, jotka täytyy vielä kokea kun siihen on mahdollisuus. Lauantaina vihdoin sain tämän teoksen osumaan aikatauluihini ja pääsin nauttimaan herkullisesta historian ja teatterin täyteisestä illasta. Nyt pari päivää esityksestä nauttimisen jälkeen on hyvä kirjoitella hieman omia ajatuksia ylös.

Kansallisteatterin Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset on teos, joka tuntuu yhtä aikaa monumentaaliselta ja intiimiltä. Se rakentaa siltaa menneisyyden ja nykyhetken välille tavalla, joka ei ainoastaan kerro suomalaisen teatterin historiasta, vaan avaa näkymiä koko kansakunnan muotoutumiseen. Näytelmä ei tyydy esittämään faktoja tai rekonstruoimaan tapahtumia. Se luo niistä uudenlaisen kudelman, jossa kuvitteellinen ja dokumentoitu sulautuvat toisiinsa niin, että katsoja ei enää mieti mikä on totta ja mikä ei, vaan mitä se kaikki tarkoittaa meille nyt.

Näytelmän on ohjannut Tiina Puumalainen, ja sen on kirjoittanut yhdessä hänen kanssaan Hanna Suutela. Teos kertoo Kaarlo Bergbomin elämästä ja työstä, mutta ei ole perinteinen elämäkerta. Sen juoni kulkee Bergbomin uran ja henkilökohtaisten vaiheiden rinnalla, rinnastaen ne samalla suomalaisen teatterin ja yhteiskunnan kehitykseen. Mukana on sekä historiallisia henkilöitä että kuvitteellisia hahmoja, jotka tuovat tarinaan nykyhetken ja tulevaisuuden näkökulmia. Historialliset tapahtumat ja henkilökohtaiset kriisit lomittuvat toisiinsa ja esitys liikkuu sujuvasti realismista symboliikkaan sekä dokumentaarisuudesta fantasiaan.

© Stefan Bremer

Juha Varis tekee Kaarlo Bergbomin roolissa vaikuttavan suorituksen. Hänen karismansa kantaa läpi esityksen ja hän onnistuu tuomaan hahmoon sekä suurmiehen painon että inhimillisen särön. Variksen läsnäolo lavalla on niin vahva, että hänen repliikkinsä tuntuvat välillä kaikuvan historian syvyyksistä. Linnea Leinon, Carl-Kristian Rundmanin ja Maria Kuusiluoman roolisuoritukset jäivät myös erityisesti mieleen, mutta kaikki näyttelijät lavalla loistavat erinomaisesti rooleissaan jokainen omalla tavallaan.

Lavastus on yksi esityksen vahvimmista elementeistä. Se ei ainoastaan luo tilaa, vaan myös merkityksiä. Portaat, jalustat, projisoinnit ja tilan muuntuvuus herättivät jatkuvasti uusia ajatuksia siitä, mitä lavalla tapahtuu ja mitä se voisi tarkoittaa. Videotekniikkaa käytetään harkiten ja tehokkaasti. Se ei vie huomiota pois näyttelijöistä, vaan laajentaa tarinan ulottuvuuksia. Erityisesti näytelmän päätös, jossa Amanda-hahmo seisoo yksin lavalla ja hänen taakseen heijastuvat tulevien teatteriproduktioiden kuvia, on visuaalisesti ja dramaturgisesti vaikuttava. Se tuntui hieman kuin lupaukselta teatterin jatkuuvuudesta ja paremmasta tulevaisuudesta.

© Stefan Bremer

Musiikki kuljettaa tarinaa ja luo tunnelmia, mutta myös rakentaa kohtauksia, jotka jäävät mieleen. Toisen näytöksen alku, jossa Sari Puumalaisen esittämä monologi Emilie Bergbomin merkityksestä siirtyy musiikkinumeroon, on erityisen voimakas. Naishahmojen vuorottainen kipuaminen jalustoille ja myöhemmin paluu rooleihinsa toimii visuaalisena vertauksena naisten asemasta historiassa, ja myös teatterissa. Näytelmän juoni jatkuu vasta kun mieshahmot ottavat paikkansa samoilla jalustoilla. Kohtaus saa uuden sävyn; se ei ole vain historiallinen kuvaus, vaan myös kommentti vallan ja näkyvyyden jakautumisesta. Naisten asemaa ja naisasialiikkeen historiaa kommentoidaan esityksessä hienovaraisesti mutta selkeästi. Se ei ole päälleliimattua, vaan osa tarinan kudosta.

Näytelmästä löytyy myös huumoria, vaikka ääneen naurua yleisöstä ei juuri pääse kuulumaan. Hauskat hetket ovat kuitenkin harkittuja ja suurimmilta osin myös osuvia. Juha Variksen esittämä sketsi ajan näytelmien stereotypisistä roolihahmoista on kenties esityksen hauskinta antia, mutta myös muut kohtaukset sisältävät pieniä oivalluksia, jotka saavat hymyn huulille. Pidin siitä, että huumori ei vienyt pois esityksen painoa, mutta toi siihen hieman rytmiä ja hengitystä.

© Stefan Bremer

Historialliset faktat on kudottu osaksi tarinaa tavalla, joka tuntuu orgaaniselta. Ne eivät ole irrallisia anekdootteja, vaan osa hahmojen maailmaa ja motiiveja. Tämä tekee esityksestä uskottavan ja kiinnostavan. Katsoja ei tunne olevansa oppitunnilla, vaan mukana kertomuksessa, joka avaa uusia näkökulmia historiaan. Tarina ei kerro vain Bergbomista, vaan myös Suomesta; sen hahmot ja tapahtumat voi nähdä vertauskuvina suuremmille muutoksille, jotka muovasivat ja yhä muovaavat kansakuntaamme.

Amanda-hahmo tuo esitykseen tulevaisuuden äänen. Hänen läsnäolonsa lavalla tuntuu välillä irralliselta, mutta juuri siksi merkitykselliseltä. Hän ei kuulu menneisyyteen, vaan siihen mitä tulee. Näytelmän päättäminen hänen yksinäiseen hetkeensä lavalla on rohkea ratkaisu, joka jättää tilaa katsojan omille ajatuksille. Se ei tarjoa vastauksia, vaan kysymyksiä siitä mitä teatteri voi olla, mitä sen pitäisi olla, ja kenen äänen siellä tulisi kuulua.

Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset on teos, joka kannattaa jokaisen teatterin ystävän käydä katsomassa. Se ei ainoastaan kerro menneestä, vaan avaa näkymiä tulevaan. Se on kunnianosoitus suomalaiselle teatterille; sekä sen tekijöille että katsojille.

Näytelmää esitetään vielä muutaman esityksen verran loka- ja marraskuussa. Jos et siis vielä ole käynyt tätä katsomassa, varaa lippusi viimeisiin esityksiin nyt Kansallisteatterin nettisivuilta!