Halloween kotona? viisi kauhumusikaalia, jotka laulavat, pelottavat ja yllättävät

Vaikka teatteri olisi monelle paras tapa juhlistaa Halloweenia, tänä vuonna jään kotiin. Sen sijaan suuntaan toisenlaiseen katsomoon: kauhumusikaalielokuvien pariin. Tämä genre on pieni mutta omaleimainen – se yhdistää musiikillisen ilmaisun groteskiin estetiikkaan, usein huumorin tai satiirin kautta. Musikaalit voivat rakentaa kauhun tunnelmaa tai purkaa sitä ironisesti, ja juuri siksi ne sopivat erinomaisesti Halloweenin katselulistalle.

Olen valinnut viisi elokuvaa, jotka edustavat eri painotuksia kauhun, musiikin ja komedian välillä. Jokaisessa on mukana juonitiivistys, erityishuomioita ja hauskoja faktoja, sekä erillinen sisältöhuomio katselun tueksi.

1. Little Shop of Horrors (1986)

Little Shop of Horrors on erinomainen tapa aloittaa Halloween-päivä hieman kevyemmällä sävyllä. Frank Ozin ohjaama elokuva perustuu vuoden 1982 off-Broadway-musikaaliin, ja sen keskiössä on Seymour, ujo ja hyväntahtoinen kukkakaupan apulainen, joka löytää erikoisen kasvin. Pian käy ilmi, että kasvi, nimeltään Audrey II, kasvaa vain ihmisverellä. Kun se alkaa puhua ja vaatia yhä suurempia uhreja vastineeksi kukkakaupan menestyksestä, Seymourin elämä saa groteskin käänteen.

Alan Menkenin säveltämä musiikki tuo tarinaan energistä rytmiä ja kepeyttä, joka tasapainottaa sen synkkiä ja satiirisia sävyjä. Menken tunnetaan lukuisista Disney-musikaaleista ja hänen tyylinsä on tunnistettavissa myös tässä varhaisemmassa teoksessa. Elokuvan visuaalinen erikoisuus on Audrey II:n nukke, jonka liikuttamiseen tarvittiin jopa 60 ihmistä – tekninen mestariteos, joka tekee kasvin läsnäolosta poikkeuksellisen vaikuttavan.

Yksi kiinnostava yksityiskohta liittyy elokuvan loppuun: alkuperäinen versio päättyi huomattavasti synkemmin kuin teatterilevityksessä nähty uudistettu loppu. Nykyään alkuperäinen lopetus on löydettävissä esimerkiksi YouTubesta, ja se vastaa musikaalin alkuperäistä teatteriversiota. Itse pidän siitä enemmän; se täydentää tarinan kaaren ja musikaalin moraalisen ytimen paljon johdonmukaisemmalla tavalla. Ilman liiallisia spoilereita voi sanoa, että alkuperäisessä lopetuksessa musikaalin "opetus" – varoitus ahneudesta, kunnianhimosta ja vastuuttomuudesta – säilyy terävänä. Uusi lopetus pehmentää tätä viestiä tavalla, joka jättää kokonaisuuden hieman epätasapainoiseksi.

Sisältöhuomio: Kevyttä väkivaltaa ja mustaa huumoria. Sopii myös niille, jotka eivät yleensä nauti kauhusta.

2. Phantom of the Paradise (1974)

Phantom of the Paradise on elokuva, joka ei pelkää olla täysin oma itsensä – ja juuri siksi se toimii. Brian De Palman ohjaama psykedeelinen rock-ooppera yhdistää Faust-myytin, Oopperan kummituksen ja Dorian Grayn muotokuvan elementtejä kokeelliseen, visuaalisesti ylitsepursuavaan kokonaisuuteen. Tarina seuraa Winslow Leachia, idealistista säveltäjää, joka menettää musiikkinsa ahneelle tuottajalle Swanille. Kun hänen kasvonsa murskautuvat levypuristimessa, Winslow palaa kostamaan naamioituneena Phantomina, ja elokuva siirtyy glam rockin, teatterillisen liioittelun ja moraalisen rappion maailmaan.

Musiikin on säveltänyt Paul Williams, joka myös näyttelee elokuvassa. Hänen sävellyksensä liikkuvat tyylillisesti laajalla skaalalla: mukana on pastisseja eri genreistä, ironisia viittauksia populaarikulttuuriin ja aidosti vaikuttavia balladeja. Williamsin kaksoisrooli säveltäjänä ja näyttelijänä tuo elokuvaan metatasoa, jossa taiteen omistajuus ja luovuuden kontrolli nousevat keskiöön. Visuaalisesti elokuva on tarkoituksellisen liioiteltu: neonvaloja, groteskeja lavasteita ja teatraalisia hahmoja, jotka eivät pyri realismiin vaan symboliseen ylikorostukseen.

Tämä on elokuva, joka ei sovi kaikille. Se on selvästi "out there" – tyylillisesti villi, rytmillisesti epätasainen ja kerronnallisesti kokeellinen. Mutta juuri tästä sen charmi syntyy. Se ei yritä miellyttää vaan haastaa. Itse arvostan erityisesti sitä, miten elokuva käsittelee taiteilijuutta, vallankäyttöä ja identiteettiä – ei vain juonen tasolla, vaan koko estetiikallaan. Vaikka Phantom of the Paradise ei ollut kaupallinen menestys ilmestyessään, siitä tuli kulttiklassikko erityisesti Kanadassa, jossa sillä on edelleen aktiivinen fanikulttuuri ja säännöllisiä erikoisnäytöksiä.

Sisältöhuomio: Visuaalisesti intensiivinen, paikoin groteski. Suosittelen kaikille, jotka arvostavat kokeellista elokuvailmaisua ja ovat valmiita heittäytymään hieman omituisempiin juonikuvioihin.

3. Anna and the Apocalypse (2017)

Anna and the Apocalypse on elokuva, joka ei mahdu helposti yhteen lokeroon, mutta tuntuu sopivalta päivän keskimmäiseksi elokuvaksi. Virallisesti kyseessä on itse asiassa jouluelokuva: tarina sijoittuu skotlantilaiseen lukioon juuri ennen joulua, ja mukana on joulupuseroita, koristeita ja kaikuja perinteisestä juhlatunnelmasta. Mutta kun zombit saapuvat, juhlatunnelma muuttuu selviytymistaisteluksi, ja musikaalin sävy kääntyy nopeasti synkemmäksi. Anna ja hänen ystävänsä joutuvat kohtaamaan sekä ulkoisia uhkia että omia pelkojaan, ja kaikki tämä tapahtuu laulun ja tanssin siivittämänä.

Elokuva perustuu lyhytelokuvaan Zombie Musical, ja sen musiikki on yllättävän tarttuvaa. Mukana on sekä humoristisia ensemble-numeroita että aidosti koskettavia balladeja. Musiikki ei ole pelkkä koriste, vaan se kuljettaa tarinaa eteenpäin ja tuo esiin hahmojen sisäisiä ristiriitoja. Visuaalisesti elokuva hyödyntää joulun estetiikkaa kontrastina veriselle toiminnalle, mikä tekee siitä erinomaisen katsottavan myös Halloweenin aikaan. Tunnelma vaihtelee kepeästä teinidraamasta traagiseen kauhuun, mutta kokonaisuus pysyy kasassa juuri musiikin ja hahmojen ansiosta.

Pidän erityisesti siitä, miten elokuva käsittelee nuoruuden epävarmuutta ja tulevaisuuden pelkoa zombikauhun kautta. Vaikka mukana on genreleikkiä ja huumoria, tarinan ytimessä on vilpitön pohdinta siitä, mitä tapahtuu, kun maailma ympärillä romahtaa ja miten yhteys toisiin ihmisiin voi silti säilyä. Se on elokuva, joka sopii yhtä hyvin joulun kuin Halloweenin katselulistalle, riippuen siitä, mitä tunnelmaa kaipaa.

Sisältöhuomio: Zombiväkivaltaa ja traagisia kohtauksia. En suosittele herkimmille katsojille.

4. Repo! The Genetic Opera (2008)

Repo! The Genetic Opera on elokuva, joka vie katsojan dystooppiseen tulevaisuuteen, jossa lääketieteellinen teknologia ja kapitalismi ovat sulautuneet synkäksi järjestelmäksi. Tässä maailmassa ihmiset voivat ostaa elimiä luotolla, mutta jos maksut jäävät rästiin, Repo-mies tulee hakemaan ne takaisin – kirjaimellisesti. Tarina seuraa Shiloa, nuorta tyttöä, joka elää eristyksissä ja yrittää selvittää perheensä salaisuuksia keskellä veristä, oopperamaista yhteiskuntaa, jossa kaikki tuntuu olevan kaupan.

Elokuvan on ohjannut Darren Lynn Bousman, joka tunnetaan myös Saw-elokuvista, ja mukana ovat mm. Sarah Brightman, Anthony Head ja Paris Hilton. Musiikillisesti Repo! yhdistelee oopperaa, goottirockia ja industrialia tavalla, joka ei pyri miellyttämään vaan haastamaan. Kappaleet eivät ole perinteisiä musikaalinumeroita, vaan ne muodostavat lähes katkeamattoman musiikillisen kudelman, jossa dialogi ja laulu sulautuvat yhteen. Visuaalisesti elokuva on ylitsepursuava – tarkoituksella. Lavastus, puvustus ja meikkaus ovat niin vahvasti tyyliteltyjä, että ne tuntuvat välillä enemmän sarjakuvamaisilta kuin realistisilta, mikä sopii elokuvan maailmaan.

Tämä elokuva on ehdottomasti genren ääripäätä: verinen, teatraalinen ja täynnä liioittelua. Repo! ei yritä olla kaikille, vaan niille, jotka etsivät jotain täysin erilaista – elokuvaa, joka yhdistää musikaalin ja kehon kauhun tavalla, jota harvoin näkee. Itse pidän erityisesti siitä, miten elokuva käsittelee kontrollia, perintöä ja yksilön asemaa järjestelmässä, joka ei tunne armoa. Se ei tarjoa helppoja vastauksia, mutta sen visuaalinen ja musiikillinen maailma jää mieleen pitkäksi aikaa.

Sisältöhuomio: Graafista väkivaltaa, kehokauhua ja synkkiä teemoja. Tarkoitettu aikuisille katsojille.

5. The Rocky Horror Picture Show (1975)

The Rocky Horror Picture Show on elokuva, jonka musiikki on oma suosikkini koko tämän listan joukosta ja siksi se on täydellinen päätös Halloween-katselulle! Kyseessä ei ole vain elokuva, vaan kulttuurinen ilmiö, joka on säilyttänyt asemansa vuosikymmenestä toiseen. Rocky Horror on vanhoja kauhu- ja scifi-elokuvia parodioiva kulttiklassikko, joka leikittelee B-elokuvien konventioilla ja kääntää ne päälaelleen. Tarina alkaa klassisella kauhuelokuvan asetelmalla: Brad ja Janet, nuori ja kunnollinen pariskunta, eksyvät sateessa ja päätyvät Dr. Frank-N-Furterin linnaan. Siellä he kohtaavat joukon outoja hahmoja, tilanteita ja identiteettejä, jotka kyseenalaistavat heidän käsityksensä normaalista.

Musiikki on elokuvan sydän. Kappaleet kuten Time Warp ja Sweet Transvestite eivät ole vain tarttuvia, vaan ne ovat myös osa elokuvan identiteettiä. Tim Curryn roolisuoritus Frank-N-Furterina on suorastaan ikoninen: hänen karismansa, äänenkäyttönsä ja fyysinen läsnäolonsa tekevät hahmosta unohtumattoman. Elokuvan esityksistä on vuosien varrella muodostunut osallistavia tapahtumia, joissa yleisö pukeutuu hahmoiksi, huutaa vuorosanoja mukana ja heittäytyy osaksi kokemusta.

Vaikka elokuvassa esiintyy jonkin verran vanhentunutta termistöä, erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen osalta, on tärkeää huomioida, että se oli ilmestyessään poikkeuksellisen rohkea ja progressiivinen. Se esitti sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta aikana, jolloin moni muu kulttuurituote ei uskaltanut edes lähestyä aihetta. Nykykatsojan näkökulmasta jotkin ilmaisut voivat tuntua vanhentuneilta, mutta elokuvan ydinviesti – ole oma itsesi, älä pelkää ilmaista itseäsi – on edelleen voimakas ja ajankohtainen.

Halloweenin aikaan tämä elokuva tuntuu erityisen sopivalta – ei pelkästään siksi, että se leikittelee kauhugenren konventioilla, vaan siksi, että se kutsuu katsojan pukeutumaan, tanssimaan ja juhlimaan kaikkea sitä, mikä tekee meistä erilaisia.

Sisältöhuomio: Seksuaalisia teemoja. Sopii katsojille, jotka arvostavat rohkeaa ja vapauttavaa ilmaisua.

Nämä viisi elokuvaa eivät ole mitään maailman parhaita elokuvia – eivät tuotannollisesti, eivät juonellisesti, eivätkä aina musiikillisestikaan. Mutta ne sopivat Halloweenin aikaan loistavasti. Ne ovat omalaatuisia, yllättäviä ja usein täysin överiksi vedettyjä, ja niiden katsominen tuo juhlapäivään sopivaa teatraalisuutta ja tunnelmaa. Kauhumusikaalit eivät pyri realismiin tai täydellisyyteen, vaan ne tarjoavat mahdollisuuden tarkastella kauhua musiikin kautta. Joskus ironisesti, joskus tunteikkaasti, mutta aina omaleimaisesti.

Tämä lista ei ole myöskään tyhjentävä. Genreen sopivia elokuvia on paljon muitakin ja ehkä niistä lisää myöhemmässä postauksessa – tai vuoden päästä taas Halloweenin aikaan! Tänä vuonna nämä viisi muodostavat oman katselukierrokseni, ja jos etsit vaihtoehtoista tapaa viettää Halloweenia, ne tarjoavat kiinnostavan ja monisävyisen katselulistan.

Fiiliksiä ja reaktioita tulossa Instagramiin huomenna – tervetuloa seuraamaan!