Turun kaupunginteatterin Addams Family: toteutus, joka yllättää ja viihdyttää

Turun kaupunginteatterin The Addams Family on visuaalisesti näyttävä ja näyttelijäntyöltään vahva toteutus, vaikka itse musikaalin juoni ei täysin vakuuta. Erityisesti ensemble ja lavastus tekevät vaikutuksen, mutta esityksen pituus ja osa kohtauksista herättävät kysymyksiä.

Arne Nylander, Riitta Salminen, Nomi Enckell, Joel Mäkinen, Anna-Maija Tuokko, Mika Salminen ja Ukko Nieminen © Otto-Ville Väätäinen

Olin nyt toista kertaa katsomassa Turun kaupunginteatterin syksyn uutuusmusikaalia The Addams Family, ja ajattelin, että nyt on hyvä hetki jakaa hieman omia ajatuksiani sekä itse musikaalista että Turun toteutuksesta. Ensimmäisellä kerralla esitys teki jo vahvan vaikutuksen, mutta toisella katsomiskerralla huomasin uusia yksityiskohtia ja sain vahvistusta monille ensivaikutelmille.

The Addams Family -musikaali perustuu Charles Addamsin luomaan ikoniseen goottiperheeseen, joka on seikkaillut sarjakuvissa, tv-sarjoissa ja elokuvissa jo 1930-luvulta lähtien. Musikaaliversio sai ensi-iltansa Chicagossa vuonna 2009 ja siirtyi Broadwaylle vuonna 2010. Sen ovat käsikirjoittaneet Marshall Brickman ja Rick Elice, ja musiikista vastaa Andrew Lippa. Musikaali ei kuitenkaan pohjaa suoraan mihinkään aiempaan elokuvaan tai sarjaan, vaan kertoo uuden tarinan, jossa perheen tytär Wednesday on rakastunut "tavalliseen" poikaan Lucasiin ja Addamsien on yritettävä käyttäytyä normaalisti, kun pojan perhe tulee illalliselle.

Suomessa musikaalia on esitetty aiemmin muun muassa Tampereen Työväen Teatterissa, Oulun kaupunginteatterissa ja Jyväskylässä. Turun kaupunginteatterin versio sai ensi-iltansa tänä syksynä ja sen on ohjannut Tuomas Parkkinen. Koreografiasta vastaa Jukka Haapalainen, ja visuaalisesta ilmeestä lavastuksen, puvustuksen ja maskeerauksen osalta vastaavat Teemu Loikas, Pasi Räbinä sekä Jessica Rosenberg. Turun versio on visuaalisesti näyttävä ja teknisesti huolellisesti toteutettu. Lavastus, puvustus ja maskeeraus luovat vahvan, omaleimaisen maailman, joka tukee musikaalin makaaberia mutta lämminhenkistä tunnelmaa.

Helena Rängman, Petja Pulkkinen, Riikka Riikonen ja Sonja Pajunoja © Otto-Ville Väätäinen

Näyttelijäntyö on kautta linjan vahvaa. Joel Mäkinen loistaa Gomezin roolissa. Hänen karismansa, laulutaitonsa ja komediallinen ajoituksensa tekevät hahmosta sekä rakastettavan että uskottavan. Mortician roolissa näin tällä kertaa varalla olleen Helena Rängmanin, joka teki roolista tyylikkään ja vaikuttavan. Roolin yleensä tekevä Anna-Maija Tuokko, jonka näin edellisellä kerralla, oli myös erinomainen ja on ilo nähdä, että molemmat näyttelijät tuovat hahmoon omat vahvuutensa. Nomi Enckell kuulosti aivan ihanalta Wednesdaynä. Hänen lauluäänensä ja roolityönsä olivat tasapainossa, ja hahmo tuntui aidosti ristiriitaiselta nuorelta. Kirsi Tarvainen puolestaan oli hulvattoman hauska Alice Beinekenä, ja hänen koominen ajoituksensa sai yleisön nauramaan useaan otteeseen.

Lauri Mikkola teki kelpo suorituksen Lucas Beineken roolissa, mutta jäin vielä miettimään kuinka hyvin roolitus toimii tämän hahmon kohdalla. Mikkolan Lucas vaikutti ehkä hieman vanhemmalta kuin roolin olisi tarkoitus olla ja varsinkin Enckellin Wednesdayn rinnalla ikäero oli huomattava. Olisin kiinnostunut näkemään, miten hänen varallaan oleva Petja Pulkkinen roolin tulkitsee. Erityisen vaikuttavaa oli ensemblen työskentely: esi-isien haamut ovat koko Addams-perheen parasta antia, ja heidän läsnäolonsa lavalla tuo esitykseen rytmiä, liikettä ja visuaalista rikkautta.

Ohjaus ja koreografia toimivat hienosti ja kokonaisuus on rytmitetty taitavasti. Tässä saattaa olla jopa paras Addams Family -musikaalin versio, jonka olen tähän mennessä nähnyt – ainakin visuaalisesti ja ensembletyöskentelyn osalta. Silti itse musikaalista minulla on edelleen ristiriitaisia ajatuksia. Juoni ei täysin nappaa ja monet kohtaukset tuntuvat venyttävän esitystä turhaan. Esimerkiksi Fester-sedän rakkaustarina kuuhun jää irralliseksi eikä nivoudu kunnolla muuhun juoneen. Olen aiemminkin pohtinut, olisiko musikaali hyötynyt enemmän 90-luvun elokuvien tutuista juonikuvioista kuin täysin uudesta tarinasta. Kahden perheen kohtaaminen on hyvä lähtökohta, mutta jotain tästä aina vaan jää uupumaan. Musikaalin kappaleet ovat mukiinmeneviä, mutta vain harvat vievät juonta kunnolla eteenpäin. Omia suosikkejani ovat Gomezin soolo Trapped, molempien perheiden laulama One Normal Night, Mortician Just Around the Corner ja Wednesdayn, Lucasin ja Beinekeiden Crazier Than You.

Arne Nylander ja Anna-Maija Tuokko © Otto-Ville Väätäinen

Lopuksi muutama sana teatterietiketistä. Tällä kertaa istuin kaupunginteatterin parvella, josta on yleensä oikein hyvät näkymät lavalle – ellei ensimmäisessä rivissä istuvat nojaa kaiteeseen koko esityksen ajan, kuten nyt kävi. Porrastetussa katsomossa eteenpäin kumartuminen häiritsee takana istuvia merkittävästi. Ulkomailla olen usein kuullut alkukuulutuksissa kehotuksen nojata taaksepäin juuri tämän vuoksi, pitäisikö tällainen lisätä myös suomalaisiin teattereihin? Lisäksi yleisössä näkyi puhelimien valoja ja kuului kuiskailua pitkin esitystä, mikä häiritsi ainakin omaa keskittymistä. Toivoisin henkilökunnalta tarkempaa valvontaa, jotta kaikilla olisi mahdollisuus nauttia esityksestä rauhassa.

Kokonaisuutena Turun kaupunginteatterin versio on vahva ja viihdyttävä, vaikka itse musikaali ei ole täydellinen. Jos Addams-perheen makaaberi huumori, visuaalinen teatteri ja taitava ensemble kiinnostavat, tämä esitys kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa! Esitykset jatkuvat vielä kevätkauden ajan.